Taide ja muu luova suunnittelu eivät ole kaukana toisistaan. Samasta lähteestä aiheet ja inspiraatio joka tapauksessa ammennetaan. Silti graafiset suunnittelijat ja taiteilijat jaetaan kahteen leiriin. Toki toiset tekevät töitään pääasiassa toimeksiantojen perusteella ja toiset itseilmaisun tarpeesta. Vai onko se niin yksinkertaista sittenkään? Itse koen sijoittuvani johonkin näiden välimaastoon. Asiakas esittää tarpeen, johon tarjoan ratkaisua omalla näkemykselläni.
Esittelen tässä muutaman tapauksen, jossa tekijä on murtanut rajoja ja hypännyt enemmän osaamisensa toiselle laidalle tai jopa aidan toiselle puolelle.
Chupa Chups -logo
Salvador Dalí
Chupa Chupsin perusti Enric Bernat Barcelonassa vuonna 1958. Bernat oli katalonialaisen kondiittoriperheen lapsi ja työskenteli vanhempiensa kakkukaupassa. 50-luvun alkupuolella hän auttoi elvyttämään pohjoisespanjalaisen omenahillotehtaan ja esitteli sijoittajille idean tikkukaramellitehtaasta. Sijoittajat kuitenkin vetäytyivät ideasta. Bernat otti yrityksen hallintaansa vuonna 1958 ja nimesi sen Chupa Chupsiksi. Nimi tulee espanjan kielen verbistä chupar, imeskellä. Nykyisellään yritys tuottaa myös muita makeisia, mutta pääasiallinen tuote on aina ollut tikkukaramellit.
Vuonna 1969 Enric Bernat lähestyi Salvador Dalía ja pyysi tätä suunnittelemaan uuden logon Chupa Chupsille. Dalí yhdisti päivänkakkaramuodon ja yrityksen nimen tavalla, joka on kestänyt näihin päiviin saakka. Logo on kokenut aikojen saatossa pienen muodonmuutoksen typografian osalta, mutta pääidea on edelleen sama kuten väritkin. Taiteilijana Dalí ymmärsi kaupallisuuden ja brändäämisen ja toivoi että logo sijoitettaisiin tikkunekun päälle, jolloin logo olisi aina nähtävissä kokonaisena. Bernat maksoi Dalílle logon suunnittelusta pienen omaisuuden.
Tappara ja Tampereen Elokuvajuhlat -tunnukset
Kimmo Kaivanto
Kimmo Kaivanto tunnetaan tamperelaisena taidemaalarina, taidegraafikkona ja kuvanveistäjänä, mutta 60-luvulla hän oli töissä Mainos Lehmuksen graafisella osastolla. Tapparan kirvestunnuksen Kaivanto suunnitteli uransa alkuvaiheissa 1955, jolloin seura perustettiin. Tarinoiden mukaan hän teki työn ilmaiseksi. Tunnuksessa Kaivanto käytti Tapparaa edeltäneen seuran TBK:n värejä ja suunnitteli sen niin, että kirves että kilpi on yhdistetty samaan graafiseen muotoon. Toki tunnuksessa voi myös nähdä kentän aloituspisteet siten että keskiympyrä jää kirveen keskikohtaan.
Ominaisempi Kaivannon tyylille on hänen vuonna 1969 suunnittelemansa Tampereen elokuvajuhlien tunnus. Kuvan rajausta hahmottelevan ohjaajan käsistä muodostuvan tunnuksen piirrosjälki on tunnusomaista Kaivannon tuotannolle. Viivassa näkyy hienosti hänen taustansa taidegraafikkona.
Kunnia- ja ansiomitalit
Bil Bol -juliste
Akseli Gallen-Kallela
Akseli Gallen-Kallela oli todellinen renessanssimies. Taidemaalari, kuvanveistäjä, huonekalusuunnittelija, puuseppä ja jopa kirjailija. Musiikkia hän ei tainnut säveltää, mutta en ihmettelisi jos jostain vielä löytyisi joku Kalevala-oopperan partituurikin. Sen sijaan hän suunnitteli suuren määrän erilaisia mitaleja. Vuonna 1918 hän sai Mannerheimilta käskyn suunnitella Vapaudenristit ja Vapaudenmitalit. Kun vuonna 1919 näiden ansiomitalien jakaminen lopetettiin, Gallen-Kallela sai tehtäväkseen suunnitella uuden Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkit. Nämä merkit hän teki Mannerheimin vahvassa ohjauksessa. Vuosina 1928-1930 suunniteltiin uuden ritarikunnan perustamista. Kalevan Miekan ritarikunnan kunniamerkkien suunnittelussa ei Mannerheim enää ollut mukana vaan Gallen-Kallela pääsi täydellä voimalla toteuttamaan omaa kansallisromanttista tyyliään. Ritarikuntaa ei kuitenkaan koskaan perustettu, mutta vuonna 1977 perustetun Sotilasansiomitalin kääntöpuolella on Gallen-Kallelan suunnitelmiin pohjautuva liekehtivä miekka.
Gallen-Kallela suunnitteli julisteen Tukholman automessuille vuonna 1907. Joidenkin tietojen mukaan tilaaja olisi ollut suomalainen autokauppias Yrjö Weilin. Hänellä oli konttoritarvikeliike ja kirjakustantamo, joka vuonna 1908 kustansi Gallen-Kallelan kuvittaman Seitsemän Veljestä -painoksen. Autoliikkeensä Yrjö Weilin @ Kumpp Oy:n hän perusti vasta vuonna 1910. Todennäköisempää onkin, että Gallen-Kallela suunnitteli kuuluisan julisteensa ruotsalaiselle paroni Carl Cederströmin perustamalle Bil-Aktie-Bolagille, joka käytti Bil-Bol -logoa. Weilin oli ehkä vain välittäjänä tilauksessa.
Julisteessa Gallen-Kallela yhdistää autoilun ja Kalevalan rohkealla tavalla. “Lemminkäinen autossa” -teoksessa auto syöksyy yötaivaalla liekkien saattelemana. Liekit sekä tähdet ovat tuttuja hänen muusta tuotannostaan ja asetelman voi nähdä modernina versiona Kalevalan Kyllikin ryöstö -tarinasta. Auton kuski näyttää kovasti itseltään Gallen-Kallelalta.
Aprilia Moto 6.5
Philippe Starck
Philippe Starck on teollinen muotoilija, joten moottoripyörän suunnitteleminen ei ole yhtä suuri hyppäys rajan toiselle puolelle kuin muissa esittelemissäni tapauksissa. Starck suunnitteli Aprilialle Moto 6.5:n ketteräksi kaupunkipyöräksi, jolla olisi helppo sukkuloida suurkaupunkien liikenteessä kohtuullisen lyhyitä matkoja. Etenkään kapea ja kova penkki ei ole omiaan pitkien matkojen ajamiseen. Starck toteutti Moto 6.5:n omien suunnittelu ähtökohtiensa pohjalta eikä niinkään moottoripyörämaailmassa totuttujen normien mukaan. Pyöreät muodot sekä värit ovat tuttuja muista Starckin suunnittelutöistä. Moto 6.5:tä kritisoitiin lanseerauksen aikoihin paljon. Tankkia kuvailtiin teekannun muotoiseksi ja sanottiin että Alessille keittiövälineitä suunnitelleen Starckin pitäisi pysyä lestissään. Muotoilu on toki rohkeaa, mutta samalla mielestäni piristävää ottaen huomioon kontekstin. Osa kritiikistä kohdistuu tosin ihan aiheesta huonoon viimeistelyyn ja teknisiin ongelmiin.
Ulkonäkökritiikki kertoo paljon moottoripyörämaailman konservatiivisuudesta. Poikkeava muotoilu etenkin sarjavalmisteisissa moottoripyörissä on edelleen harvinaista. Muotoilua hallitsee pääasiassa kulmikkuus ja korostunut maskuliinisuus. Starckin edustama designmuotoilu on edelleen hyvin harvinaista moottoripyörissä. Samanlaisia kaikuja on tämän päivän keskusteluissa, joissa arvostellaan uusien sähkömoottoripyörien ulkonäköä, joka joissain tapauksissa poikkeaa hurjasti totutusta. Moto 6.5 oli tuotannossa ainoastaan 1995–97 ja 1999–2002, joten moottoripyörämaailman kestoklassikkoa siitä ei muodostunut. Kiinnostava designkuriositeetti se joka tapauksessa on. Suomeen näitä on rekisteröity kymmenkunta kappaletta.
Näissäkään esimerkeissä ei itseasiassa ole kovinkaan suurta hyppäystä tekijöiden pääosaamisalueeseen, joten ehkä se taiteen ja kaupallisen taiteen ero ei olekaan niin suuri kuin ajatellaan. Ero on oikeastaan siinä, että toisessa on tilaaja ja toisessa ei. Mutta mihin lokeroon menee tilatut potrettimaalaukset?